Ekonomisti Pasi Holm Pellervon taloustutkimuslaitokselta kertoi Hesarissa, että kulttuurin tukien totaalista uudistamista ja sanoi, että tukien pitäisi jatkossa ohjautua kohteisiinsa enemmänkin sen mukaan, missä käy ihmisiä.

Olen Holmin kanssa eri mieltä: kulttuurin arvoa ei voi mitata sillä, kuinka moni sitä sen synty- tai esittämishetkellä arvostaa. Taide ei ole eikä sen tarvitse olla itse itsensä rahoittavaa populaarikulttuuria. Kärjistäen, taiteen ja kulttuurin tehtävä on haastaa nykyisen yhteiskunnan tapoja ja ajattelua – eikä pyrkiä suurten kansanjoukkojen suosioon.

Ekonomistina Holm voisi ajatella taiteesta yhteiskunnasta samoin kuin perustutkimuksesta tuotekehityksessä: sen _tarjontaa_ on todellakin rahoitettava julkisesti, sillä positiiviset vaikutukset syntyvät usein vasta pitkällä aikavälillä ja/tai välillisesti, eikä näin ollen yksityinen investointi riitä (ainakaan näin pienellä “markkina-alueella”).

Taiteen rahoitus on siitä hankala keskustelunaihe, että monet olemassa olevat instituutiot ovat todella olennaisia, mutta samaan aikaan ne syövät vähäisestä julkisesta rahoituksesta ison siivun, jolloin uusille starteille jää vähemmän aikaa, rahaa ja tilaa.

Iso osa kuluista on kiinteitä, mutta taiteessa ei silti voi ajatella suoraan niin, että “otetaanpa rahat seinistä ja laitetaan sisältöihin” – orkesterit, näyttelyt, oopperat ja teatterit tarvitsevat tilansa. Onpa haastetta siinäkin, että monet perinteikkäämpien instituutioiden edustajat eivät ymmärrettävästi ole erityisen halukkaita keskustelemaan nykyrahoituksensa siirtämisestä uusille toimijoille, vaikka joiltain osin myös pienestä ravistelusta voisi olla hyötyä.

Musiikkitalon johtaja Kaurasta mukaillen, yksi hyvä tapa tukea kulttuurin monimuotoisuutta olisi pohtia sitä, miten nykyisiä tiloja voitaisiin hyödyntää tehokkaammin – eikä ainoastaan Musiikkitaloa, vaan myös muuta tyhjillään olevaa tilaa, jota tässä markkinatilanteessa vaikuttaa olevan paljonkin tarjolla.

Väitän myös, että toinen tapa kasvattaa kulttuurin kokonaispottia ja saada lisää väriä Suomen taidekenttään olisi ollut sallia Guggenheimin rakentaminen, ja että taidekenttä sahasi vastustuksella lähinnä omaa oksaansa (vaikka hankkeen organisoinnin onnistumisesta voidaankin puhua maailman tappiin).

Helsingin kansainvälistyessä taiteen kysyntä tulee vain kasvamaan. Tarjontaan pitää panostaa helsinkiläisten omien tarpeiden lisäksi jo siksikin, että kansainvälisille tulijoille riittää houkuttimia viettää Helsingissä pidempikin pätkä.

Share This